Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään istumaan kuuluu toisaalta:
»Onko tämä Leenasta kaunis?»
Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen nurkumatta.
»Leena.»
Tällä kertaa kuului sänkykamarista.
»Leena ei ole nähnyt tätä?»
»Mikä se on?»
»Pojan puku.»
»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä tarvitaan.»
»Tänään», sanoi Laura.