Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:
»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»
Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen mielikuvansa ehätti sanomaan:
»Kirsti odottaa veljeään.»
»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.
Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.
»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.
»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.
»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura tiukasti.
Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.