Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys, johon putoaa.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.
Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja — kädet olivat vapaina. Molemmin käsin hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:
»Liisa! Missä veli?»
Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin hänkin olisi tahtonut katolle.
Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.
»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.
Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa.
Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.
Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan, sitä hän ei sietänyt.