Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista. Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin, auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut: Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema: »Mylly palaa!»
Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.
Aivan toisellainen oli toinen Pekka — Paljas-Pekka, joksi häntä sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen kosketti!
Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain: Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka, kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.
Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman: Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti poikajoukkoa — paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta Pekka närkästyi — paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman korvapuustin neroniekalle keksijälle.
Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita, sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.
Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.
Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin, että oli aivan lääpästyksissään.
Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.
Tapaus lyhimmittäin oli seuraava: