Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.
Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.
Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen.
Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa — mereen.
Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:
»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»
Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon.
Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta, että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.
Poikia kauhistutti!
Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.