Varmaan nyt itkee!
Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:
»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»
Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:
»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»
Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.
Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää. Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.
Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn — peukalonsa.
Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.
Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin herpoutuneista käsistä.