»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo nähdessään rahat ja leivän paljouden.
Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä, väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä, loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä. Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa, tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut. Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se oli ilahduttavaa.
* * * * *
Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.
Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.
»Hevosillako te olette?»
Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.
Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat toimessa selittää.
»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle, kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja päitset päässä.
»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»