»Elä sinä nyt juttuja puhu», sanoi Starkin emäntä.
Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:
»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja tosiaankin kuuma peruna suussa.»
»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin höplöttänyt puuta heinää.»
Santeri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.
»Lukekaa koko sivu», kehotti hän.
Stark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.
Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.
»Herranen aika, eikö se ole Santeri?» kysyi sokea äiti.
»Jees.»