TURKKA. Rättäri, onko opetettua?
RÄTTÄRI. Olen Pietolallekin sanonut, että minulla on ollut lainassa Pertun leskeltä. Mutta velat on maksettu, ja minulla on kuitatut velkakirjat hallussani ja tallessani. Mutta hyvin ymmärrän, että Turkka on joutunut minusta erehdyksiin niin kuin minäkin Turkasta. Minä puolestani olen halukas pyytämään anteeksi loukkaavan käytökseni ja valmis ojentamaan sovinnon kättä.
LEENA. Ah kuinka on ihanaa, kun riitaveljet tunnustavat erehdyksensä ja sopivat rakkaudessa.
TURKKA. Pyrkimyksenäni on ollut ja on koettaa vaeltaa elämäni taival niin, että voisin aina sanoa: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Ainakin tässä asiassa minkä väitän sen myös todistan niin, että kelpaa ja kestää.—Pietola, näyttäkää Kustaalle sitä kenkää.
PÖLHÖ-KUSTAA. Siinä se on äidin kenkä!—Siinä on äidiltä viimeiset terveiset Pietolalle, että hyvä Pietola ottaisi Kustaa raukan pojaksi.
PIETOLA. Nyt alan ymmärtää, mitä varten vainaja kutsutti minut luokseen.
PÖLHÖ-KUSTAA. Ottaako Pietola?
PIETOLA. Otan, otan minä sinut raukan, jolle olen ollut niin vihainen.
PÖLHÖ-KUSTAA (katsoen taivaalle). Äiti hoi! Nyt Kustaa on Pietolassa poikana.
LEENA. Hyvä jumala ole kiitetty!