»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»
Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan. Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei vaikka.
»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt käymäseltäsikään.»
Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.
»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin. Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle pinnalle.
Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi. Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä vierasta tervakirjainta.
Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen. Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.
Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät vain.
»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.
»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään itkuun ja huusi: