»Eipäää ooo Aaappo.».
Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.
Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita. Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:
»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo kosija tullut.»
»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.
»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli Vimpari toimessaan.
»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.
»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne …» rupesi Vimpari todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:
»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»
»Takakartanolle.»