»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», valitteli äiti.
»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.
»Kuka se kehtaa?»
»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat hylänneet.»
»Mihin siivoon lienevät sattuneet.»
»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!—Onhan tuota vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.
»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.
»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:
»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»
Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, jossa oli tilkka piimää.