Vaimolleen hän marisi:
»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»
Ja Aapolle sanoi hän:
»Ala lekkasta sinä jo taloosi.»
Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.
Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.
Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.
Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:
»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö minun jouduttaa?»
Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla suljettu.