8
Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.
Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää. Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat tarjolle.
Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.
Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin tarpeisiin kuluukin.
Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, jossa välttää vähemmälläkin.
Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa. Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut. Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt, jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt puotineitsyeksikin.
Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat olivatkin, herrain kanssa seurustelivat… Vaikka olihan niitä hyviäkin niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli—juoppo ja monta reissua tehnyt.
Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta, eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu, päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.
Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se olisi kykenevä tuohon toimeen.