Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.
»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.—Ja voi sinun silmiäsi, rapakossako olet kastellut … ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja… Katso… Eikä sinulle ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!…»
Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.
»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:
»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»
»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.
Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.
Täti säikähti että hätä tuli.
»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen sanoi hän suuttuneella äänellä:
»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne saattavat olla semmoisia… Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun tarvitse vasta käydä kotona… Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle… Elä itke», koetti täti parastaan.
Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.