Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.
Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.
Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli. Se varmaankin pojilleen huuteli:
»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon ruokaa.»
Niin päättelivät he äidin kanssa.
Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.
»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee elämänilonsa», selitti äiti.
Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.
Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina, eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.
»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti. »Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla vastassa. Eikö näytä hauskalle?»