Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan tulivat.
Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.
Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.
Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.
Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti päätään Elsalle ja hymyili.
Kukahan se oli?
Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.
Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli melkein kuin muutkin miehet…
Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä tullut huono ihminen?
Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen. Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.