Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.
»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi
Elsa käsiään taputellen.
»Mitäs sinä?»
»Voi minä en tainnut tehdä mitään!»
»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.»
»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna minä niiaan … vaan jos Mikko suuttui, kun minä en…?»
»Ei suinkaan se ole suuttunut.»
Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa,
Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja
Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän
nyt ajatteli koko päivän.
Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle, oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.
Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen. Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen metsästä.