»Vaan onhan se linnan lukkari?»
»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä. Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan rakennuksessa kiittää Tolosta.»
Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista, joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään kerjäläiselle.
»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti.
Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää muista niin välittänytkään.
Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli kainalossa.
Jos ei se nyt katsokaan tänne…
Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.
Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut…
Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.