Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä tuli sanoneeksi.
Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos oli pakko kuolla niin kuoltiin.
Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä vasuun.
Vaimo raukkani!
Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:
»Arabiassa muinoisin
Mies, vanha Amru, eli;
Hän oli köyhä, kuitenkin
Luojaansa turvaeli.
Hätänsä, huolens ainian
Hän heitti haltuun Jumalan.
Joelle kerran tultuaan
Hän huomas kiven täällä,
Mi kiilteli kuin loistossaan
Ves'helmi kukan päällä.
Hän korjas kiven lystikseen,
Vei kummaksi sen lapsilleen.
Leluna lasten oltuaan
Se nurkkaan viskattihin,
Vaan pantiin lakeen riippumaan,
Kun loistons keksittihin.
Ei Amrull' ollut kynttilää,
Siis lyhtynä sai olla tää.
Illalla tuli kauppamies
Ja kiven kirkkaan keksi:
'Tuo kivi myyppäs, tai kenties
Sen annat ilmaiseksi.'
'No,' vastas Amru, 'ota vaan,
Jos nauhan rinkeliä saan'.
Mies kiven otti kaunoisen,
Pääkaupunkihin läksi.
Sen kauppas kultasepillen
Taas muille myötäväksi.
Niin rikast' vaan ei kohdannut,
Jok' ois sen ostaa mahtanut.