Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo sulaa.
Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.
Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?
Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut.
»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»
»Arabiassa muinoisin
Mies, vanha Amru, eli,
Hän oli köyhä, kuitenkin
Luojaansa turvaeli.
Hätänsä, huolens ainian
Hän heitti haltuun Jumalan.»
Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.
Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli ollutkin niin paljon lohdutusta.
Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi sille luritella:
»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika jätkä sinusta tulee.»