»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»
»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.
»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»
»Mistäpä ne meille sieltä talot?»
»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa elettäisiin kuin paratiisissa.»
Vaimo nauroi.
»Ettäkö ei?»
»Joo, joo!»
»No mitä naurat sitten?»
»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä ollessaan ja lapsen saatuaan!