Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.
»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä.
»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.
Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi:
»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.
»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti.
»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.
Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.
»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»
Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.