Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.
»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.
Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi.
»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.
»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin … menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?»
»Et sitä muista?»
»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.»
»Voi äiti raiska!»
»Mitä?»
»Rahikainen.»