Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.
Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.
Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen.
»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»
»Mitä, lapseni?»
»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»
»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti
Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.
Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön.
Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.
»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän.