»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»
»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta.
»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.
»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.
Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:
»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»
»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»
Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti.
Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja.
Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa.