»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.
»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa.
Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.
»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»
Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.
»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika näkee. »Mörkö vai enkelikö?—Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan.
»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.
Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.
Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.
Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän: