»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi…»
»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut.
»Ja elä johdata meitä kiusaukseen…»
Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat… Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä…
»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee.
Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:
»Mutta päästä meitä pahasta.»
Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin.
»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.
»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa.