»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.
»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.
Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:
»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»
Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta.
Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.
Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki.
Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.
»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.
Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.