»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.
»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»
»Käypipään, on jo käynyt.»
Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli oikea.
Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.
Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.
Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista.
Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.
Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.
»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin.