Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.
Tytöt viittasivat holhokeilleen.
»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»
Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:
»Aappo tuolla!»
Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.
He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:
»Voi, voi!»
Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.
Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi.