»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi:
»Voi, voi».
»Aapolla oli musta takki.»
»Hyvin, hyvin sievä.»
»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»
»Niin, niinkuin herraspojilla.»
»Niin, voi, voi.»
Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.
Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!
Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään.