Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.
»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä.
»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.
»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»
»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»
»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»
»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»
Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.
Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.
Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli.