Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.
Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta.
Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.
Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat:
»Nytpä on joulu.»
»Ja lysti.»
Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.
12
Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.
Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.