Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.
Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.
Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla—avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi.
Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.
Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki.
Mitähän syntiä hän oli tehnyt?
»Et ole uskonut rukoillessasi?»
»Uskoin minä.»
»Olet ollut tottelematon äidillesi?»
»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.»