»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi.
»Annetaan raha Marin äidille.»
Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.
Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä— ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.
»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin.
Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan.
Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.
Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista.
Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.
Olikohan siellä riisiryynipuuroa?… Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä…
Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin: