»Kun isä eläisi vielä!»
»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä.
Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.
Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia.
»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»
»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.
Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.
»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli
Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.
Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.
Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan.