Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä… Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin!
»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.
»Niin.—Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»
Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?
»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa.
»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän.
Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:
»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»
Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.
»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.»