Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen.
»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»
Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:
»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»
Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.
Äiti raukka, äiti raukka… Hyvä Jumala, ota minultakin järkeni, jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää… Armahda sillä minua laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi…
»Rukoiletteko te, Nikkilä?»
Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.
»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.
»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»