Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti
Jumalalta anteeksi… Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä…

Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä…

Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä…

Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla. Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville…

Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan käytös.