»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö mitä, vaan se lähti muuten … mutta jos menettää linnan… Joo menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut… Nyt lyöpi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa… Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä tarjottelee… Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on? Vaan aina sen pitää muita sortaa… Peijakas, kun minä olisin!»
Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.
Kiviä on ja kova maa.
Vaan jos pääsisi katolle.
Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.
Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.
Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.
»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.
»Tule meidän puolelle.»
»Tule vainkin meidän puolelle!»