»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä isäänsä, joka oli kaunis mies.
Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut.
Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.
Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. Tuntui niin pahalta ja painavalta.
Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa … ja
Nikkilässä vain luu ja nahka.
»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.
»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.
Vaan Liisa oli omilla teillään.
Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestä.
Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille näytti.