Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.
»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.
»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», sanoi hän hymyillen.
»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.
»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», vakuutti Nikkilä.
»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä emäntä.
»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»
»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion
Elsakin on».
»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti—vaan niitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne huonot ihmiset ole huonoja lapsia olleet, ne ovat paraita olleet».
»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.