»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.»
Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.
Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.
Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista.
Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.
Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut.
»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.»
Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.
Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.
Milloinka sitä sitten pääsee?… Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.