Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.
Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.
Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia.
Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi:
»Miksi sinä minua kerran härnäsit?»
»En minä ole sinua koskaan härnännyt…» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.
»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan.
Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä.
Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.
»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»