»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu…»
»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa.
»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.
»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa.
Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.
Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä.
»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa.
Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.
»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten.
»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu—toruu se minuakin…»