Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa.
»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle:
»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».
Viion leski hengähti ja sanoi:
»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»
»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.
»Istukaa emäntä.»
»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan.
»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.—Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»
»Oikeinko tässä teetkin.»