»Missä?»
»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.»
»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.»
Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille
Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.
»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.»
»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin.
»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.
Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa.
»Tulkaa ottamaan.»
»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»