Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.
Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.
Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui.
Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.
»Äiti.»
»No, lapseni?»
»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»
Äiti purskahti nauramaan helakasti.
»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»
»Niin kun…» Sen enempää ei osannut selittää.