»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:
»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»
»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin hyväntahtoinen.»
Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla kuuntelemattakaan.
Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.
Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty
kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun
Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin
Vimpari sanoi:
»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli isä.
»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti vaimo.
»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.
Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.